Uni ei ole pitkään aikaan tullut itsekseen, ilman lääkkeitä. Nyt se ei meinaa tulla edes lääkkeillä. Turhauttaa ja väsyttää. Tosin mua väsyttää vaikka nukkuisin kuinka.
Ahdistus on suurta ja yksinäisyys riistää ja rikkoo.
Mä olen ollut nyt vuoden yhtäpäätä sairaslomalla ja sitä ennekin edellisen vuoden pätkissä. Viikon päästä mulla olisi alkanut eläke. Mutta. Mä päätin valita elämän. Tässä tilanteessa ollaan oltu niin monta vuotta, että tiedän, ettei se parane, jos vaan makaan himassa.
Tosin niinä hetkinä, kun itket tuskissasi ja ahdistuksissasi lattialla maaten ja syöt Opamoxia pystyäksesi edes jonkinlaiseen "normaaliin elämään", mietin, oliko tää hyvä päätös. Varmasti rankka, mutta mä haluan elää ja mä uskon, että näin pääsen vähän lähemmäselämää. Tää ei ollut hoitavan tahon mielesät hyvä idea, sain osakseni naurua ja epäuskoa. Mutta mä taistelen. Toivottavasti joskus voittoon?
Hyi. Tuli syötyä sipsiä ja suklaata=( Itkettää, lihoan ja oksettaa.
