Ne kysyy, pärjäätsä

"Joo-joo, kyllä mä pärjään, älkää olko surullisii/älkää huolehtiko. Oottehan te onnellisia?"

Mä en kestä jos mun läheiset voi pahoin. Oli syy ihan mikä vaan, mä en pysty katsomaan sitä.

Oon omatoimisesti lopettanut kaikki hoitokontaktit ja perunut eläkehakemukset. Nyt ne luulee, että mä voin hyvin.

Totuus on, etten muista, koska olisin voinut näin pahoin. Öisin ei tule uni, pää täyttyy harhoista, sekavuudesta ja unohduksista, ahdistaa ja masentaa niin, apljon, etten tiiä, jaksaako mun keho edes tätä.

Nyt mä istun lattialla roskien ja vaatteiden seassa niinkuin joka päivä ja toivoisin, että elämä voittais lopullisesti.

Itselleni mä en uskalla tehdä mitään. Syystä, etten halua mun perheen kärsivän. Ja syystä, että mä uskon Jeesukseen.

Voittaako elämä koskaan? Mä en jaksa enää, mä en jaksa taistella.

hei, tää ei toimi

Uni ei ole pitkään aikaan tullut itsekseen, ilman lääkkeitä. Nyt se ei meinaa tulla edes lääkkeillä. Turhauttaa ja väsyttää. Tosin mua väsyttää vaikka nukkuisin kuinka.

Ahdistus on suurta ja yksinäisyys riistää ja rikkoo.

Mä olen ollut nyt vuoden yhtäpäätä sairaslomalla ja sitä ennekin edellisen vuoden pätkissä. Viikon päästä mulla olisi alkanut eläke. Mutta. Mä päätin valita elämän. Tässä tilanteessa ollaan oltu niin monta vuotta, että tiedän, ettei se parane, jos vaan makaan himassa.

Tosin niinä hetkinä, kun itket tuskissasi ja ahdistuksissasi lattialla maaten ja syöt Opamoxia pystyäksesi edes jonkinlaiseen "normaaliin elämään", mietin, oliko tää hyvä päätös. Varmasti rankka, mutta mä haluan elää ja mä uskon, että näin pääsen vähän lähemmäselämää. Tää ei ollut hoitavan tahon mielesät hyvä idea, sain osakseni naurua ja epäuskoa. Mutta mä taistelen. Toivottavasti joskus voittoon?

Hyi. Tuli syötyä sipsiä ja suklaata=( Itkettää, lihoan ja oksettaa.

täällä taas

muistin yhtäkkiä, että mulla oli joskus tällainen anonyymi-blogi, jossa kerron elämästäni totuudenmukaisesti. tämän etsiminen olikin kovan työn takana, en muistanut tämän nimeä enkä mille sähköpostille blogger-käyttäjäni on tehty.

niin, olen palannut. elämä ei mene ainakaan yhtään paremmin. diagnoosina sama, vaikea psykoottinen masennus. tällä hetkellä avohoidossa, kuntoutuksessa. siellä takana jo vuosi. ehkä oilisin osastolla, jos joku terapeutti kuulisi totuuden elämästäni.

sen, ettei sydämeni meinaa välille lyödä, kun sattuu niin paljon. sen, etten oikeasti jaksa elää enää yhtään. olen yksin tässä maailmassa, rikottu, särjetty ja loppu. en jaksa. ainoa syy, miksi elän, on usko jeesuksen. mulla on toivo, ehkä vielä joskus?

syömishäiriöstä ei tiedä kukaan. välillä menee pitkiäkin aikoja etten syö, välillä ahmin. paino tippunut taas noin kymmenen kiloa.

onhan syömishäiriö ollut mulla pitkään, ekan kerran 11 vuotiaana laihdutin toista kymmentä kiloa salassa, pistin kaiken kasvupyrähdyksen piikkiin. olin silloin jo sairas ja itsetuhoinen.

mä olen loppu, jos joku tänne eksyy, niin saa kommentoida, saa rohkaista.