"Joo-joo, kyllä mä pärjään, älkää olko surullisii/älkää huolehtiko. Oottehan te onnellisia?"
Mä en kestä jos mun läheiset voi pahoin. Oli syy ihan mikä vaan, mä en pysty katsomaan sitä.
Oon omatoimisesti lopettanut kaikki hoitokontaktit ja perunut eläkehakemukset. Nyt ne luulee, että mä voin hyvin.
Totuus on, etten muista, koska olisin voinut näin pahoin. Öisin ei tule uni, pää täyttyy harhoista, sekavuudesta ja unohduksista, ahdistaa ja masentaa niin, apljon, etten tiiä, jaksaako mun keho edes tätä.
Nyt mä istun lattialla roskien ja vaatteiden seassa niinkuin joka päivä ja toivoisin, että elämä voittais lopullisesti.
Itselleni mä en uskalla tehdä mitään. Syystä, etten halua mun perheen kärsivän. Ja syystä, että mä uskon Jeesukseen.
Voittaako elämä koskaan? Mä en jaksa enää, mä en jaksa taistella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti